Signal to N o i s e

June 13th, 2011 Ville

Dave McKean, omaperäisyydellään inspiroiva ja tuotteliaisuudellaan kollegaa masentava tarinankertoja vaivautui Mikkelin kuvitustriennaleen asti kertomaan työhistoriastaan ja -metodeistaan. Oli metkaa tutkia hänen suurikokoisia originaalejaan ajalta, jolloin myöhempien aikojen graafikoiden kliseiksi asti kopioimat kollaasi- ja kuvamanipulaatiotekniikat mies teki käsin tai teknisimmillään kopiokonetta potkimalla. Sittemmin McKean on vain koettanut toistaa analogisia keksintöjään tietokoneavusteisesti.
     Tribuuttina hampaisiin asti lahjakkaalle tekijälle poustaan oheen analyysini Neil Gaimanin ja McKeanin yhteistyönä syntyneestä sarjakuva-albumista Signal to Noise (Dark Horse Comics, Inc. 1992), joka julkaistiin Kultti ry:n tilauksesta Lukufiilis-lehdessä 2005.

Apocalypse (tuhon ennustus). Vuosi 999. Lumisateen seasta näkyy tummia läiskiä jotka selkiytyvät mustiin pukeutuneiksi hahmoiksi; kyläläiset vaeltavat lumiselle vuorelle odottamaan maailmanloppua…
     Tarinan päähenkilö, elokuvaohjaaja, elää viimeisiä päiviään. Hänellä on syöpä. Hän on päättänyt käsikirjoittaa ja ohjata viimeisen elokuvansa päänsä sisällä, itselleen. ”Elokuvani (noise) ovat olleet kaukana siitä (signal) mitä näen mielessäni”.

Neil Gaimanin käsikirjoittama ja Dave McKeanin visualisoima sarjakuvateos Signal to Noise (merkistä/viestistä kohinaksi/hälyksi) on huikea näyttö sarjakuvan mahdollisuuksista.
     Tarina on tuttu: mies elää, mies kuolee. Juonta tärkeämpää on kuolevan miehen päänsisäinen myllerrys, joka ravistelee lukijan myötäelämään hänen kanssaan. Miehen fyysistä ja henkistä muutosta seurataan porautuvan intiimisti.
     Teos on ahdistava ja puhdistava. Se pakottaa ajattelemaan liian suuria asioita. Onko millään tarkoitusta, vai haluammeko vain muovata kaaoksesta järjestyksen ja tarkoituksenmukaisuuden illuusiota? Onko kuolema loppu? Minkä viestin jätämme itsestämme, kenelle, ja miksi? Albumissa siteeratun ranskalaisen semiootikon ja taidekriitikon Roland Barthes:n mukaan ”Kaikella on tarkoitus tai ei millään…” Ikuisuusteemat vyöryvät hämmentämään lukijan mieltä, kunnes hän alkaa näkemään päähenkilön tapaan merkityksiä ja kauneutta elämän reunalla.
     Eri kulttuurien ja aikojen maailmanloppukäsitykset ja uskomukset, toiveikkaat ja toivottomat, välähtelevät vastauksia hakevan päähenkilön mielessä. Hän on vannoutunut individualisti, mutta haluaa hämmennyksissään jakaa kokemuksensa, kuulua johonkin.
     Tarinassa ja sen visuaalisessa toteutuksessa liikutaan yksityiskohdista kokonaisuuksiin ja takaisin. Mikro- ja makrokosmos vuorottelevat. Aina ei ole varmaa, kumpi on kumpi. Selkeät asiat häilyvät, sulautuvat ja muuttavat muotoaan, sumeat selkiävät. Henkilökohtaiset ja yleiset havainnot ja päämäärät lomittuvat.
      Sekä käsikirjoituksellisena että visuaalisena tekniikkana on kollaasi ja jatkuvat viittaukset muihin teoksiin ja taidemuotoihin. Ajan kuvaus on enemmän elokuvallista kuin sarjakuvalle ominaista.
     McKean rakentaa aukeamat löytöesineistä, rosoisesta valo- ja videokuvasta, maalauksesta, piirroksesta – naarmuttaa, repii, rypistää, huuhtoo, pikselöi… Eletty ja kuviteltu elämä esitetään paloina ja riekaleina. Muistin alituiset kopiovirheet tehdään näkyviksi.
    Kuvat rakeistuvat ja hajoavat. Värit sekoittuvat harmaaksi, määräinen epämääräiseksi. Äänet rahisevat ja muuttuvat katkonaiseksi. ”Aika ja matka puhuvat”. Syöpäsairaan läheisten myötätuntoiset lauseet kuulostavat kuolevalle merkityksettömältä – hälyltä.
     Kuolemattomuutta pohtiessaan ohjaaja päättää kuitenkin kirjoittaa tarinan ylös. ”Jos en kirjoita näistä ihmisistä, he kuolevat kanssani”. Hänellä ei ole lähisukulaisia. Hänen elokuvansa ja niiden hahmot ovat hänen jälkeläisiään. Hän kuolee jättäen testamenttinsa, valmiin käsikirjoituksen pöydälle. Hän haluaa jakaa vastasyntyneen toivonsa elämän jatkumisesta. ”Kuolet vasta kun viimeinen sinut muistanut kuolee”.

…Apocatastasis (paluu, jälleenrakennus). Vuosi 999. Maailmanloppua ei tulekaan. Iloitseva väkijoukko tarpoo takaisin kyläänsä. ”Kamera” etääntyy. Ihmisten tummat jonot lumessa muuttuvat käden uurteiksi. 

 

Back