Hylätyt kannet
The New York Times kirjoitti jokin aika sitten hylätyistä kirjankansista. (Kiitos vinkistä, Ville R.)
Jutuntyngän innoittamana keräilin oheisen kavalkadin hylkytuomion saaneita kansiani.
– Mikä ihme näissä muka on vikana? Nehän ovat aivan mahtavia joka ikinen! saattaisi joku ns. suuri sielu nyt huudahtaa. Yksi oheisista kansista oli ”liian vihreä”, (Kirjakauppa-alalla universaalisti tunnettu totuus kuuluu, ettei vihreä kansi myy.), yksi liian ahdistava ja parikin liian askeettisia. Vaikkei pakkien saaminen hauskaa olekaan, on se myös välillä johtanut parempaan lopputulokseen. Vain kaksi viereisistä kansista olisi mielestäni ollut yksiselitteisesti parempi kuin julkaistu versio.
John le Carré, jonka sopimukseen sisältyi kannen hyväksyttämis -klausuuli, oli sitä mieltä, että ensimmäinen ehdotukseni oli liian geneerinen: Se olisi voinut olla minkä tahansa hänen aiemman teoksensa kansi. Se saattaa tietysti kertoa jotain myös le Carrén tuotannosta, vaikka mistäpä minä sen tietäisin. Ja toki olisin voinut jo luonnosvaiheessa ottaa selvää, miten Herra Kirjailijan kimurantti nimi tavataan. Herkkähipiäisiä nuo kynäniekat.