Edesmennyt Kauppalehden viikonloppuliite Presso luovutti avarakatseisuudessaan kokonaisia keskiaukeamia kansansivistykselliseen käyttööni. Tässä ajankohtainen kimara niksejä naimaonnen tavoittelijoille.
Lähteet:
Marja Paasio: Pilvihin on piian nännit – Suomen kansan seksiperinnettä (Otava 2005)
Marjut Hjelt (toim.): Pieni taikakirja (SKS 2002)
Olen muutaman vuoden yrittänyt keräillä vanhoja elokuvajulisteita. Huonolla menestyksellä. Julistekauppoja maailmalla ja netissä tonkiessa julisteiden kansalliset ominaispiirteet ovat kuitenkin alkaneet hahmottua: ranskalaiset ja italialaiset julisteet ovat upeasti maalattuja, australialaiset huonosti. Puolalaiset ovat ehkä hienoa julistetaidetta, mutta niillä on välillä kovin vähän tekemistä mainostamansa elokuvan kanssa. Japanilaiset olivat 1960-luvulla 30 vuotta aikaansa edellä.
Mutta kaikkein järisyttävimmät elokuvareklaamit tulevat kaukaa läntisestä Afrikasta. Kun muistaa ghanalaiset kännykän-, ananaksen- tai cokis-pullonmuotoon veistetyt ruumisarkut, tämä ei ehkä olekaan varsinainen yllätys. Harmillista vain, että julisteiden elokuvat edustavat lähinnä kauhua ja toimintaa. Millaisia tulkintoja ghanalaismaalarit olisivatkaan mahtaneet repiä vaikkapa Mike Leighin tai Merchant-Ivoryn elokuvista?
PS. Oletko myymässä vanhoja (1950–1960-lukujen) suomalaisia Hitchcock-julisteitasi? Ota yhteyttä: timomanttari@gmail.com
Dave McKean, omaperäisyydellään inspiroiva ja tuotteliaisuudellaan kollegaa masentava tarinankertoja vaivautui Mikkelin kuvitustriennaleen asti kertomaan työhistoriastaan ja -metodeistaan. Oli metkaa tutkia hänen suurikokoisia originaalejaan ajalta, jolloin myöhempien aikojen graafikoiden kliseiksi asti kopioimat kollaasi- ja kuvamanipulaatiotekniikat mies teki käsin tai teknisimmillään kopiokonetta potkimalla. Sittemmin McKean on vain koettanut toistaa analogisia keksintöjään tietokoneavusteisesti.
Tribuuttina hampaisiin asti lahjakkaalle tekijälle poustaan oheen analyysini Neil Gaimanin ja McKeanin yhteistyönä syntyneestä sarjakuva-albumista Signal to Noise (Dark Horse Comics, Inc. 1992), joka julkaistiin Kultti ry:n tilauksesta Lukufiilis-lehdessä 2005.
Apocalypse (tuhon ennustus). Vuosi 999. Lumisateen seasta näkyy tummia läiskiä jotka selkiytyvät mustiin pukeutuneiksi hahmoiksi; kyläläiset vaeltavat lumiselle vuorelle odottamaan maailmanloppua…
Tarinan päähenkilö, elokuvaohjaaja, elää viimeisiä päiviään. Hänellä on syöpä. Hän on päättänyt käsikirjoittaa ja ohjata viimeisen elokuvansa päänsä sisällä, itselleen. ”Elokuvani (noise) ovat olleet kaukana siitä (signal) mitä näen mielessäni”.
Neil Gaimanin käsikirjoittama ja Dave McKeanin visualisoima sarjakuvateos Signal to Noise (merkistä/viestistä kohinaksi/hälyksi) on huikea näyttö sarjakuvan mahdollisuuksista.
Tarina on tuttu: mies elää, mies kuolee. Juonta tärkeämpää on kuolevan miehen päänsisäinen myllerrys, joka ravistelee lukijan myötäelämään hänen kanssaan. Miehen fyysistä ja henkistä muutosta seurataan porautuvan intiimisti.
Teos on ahdistava ja puhdistava. Se pakottaa ajattelemaan liian suuria asioita. Onko millään tarkoitusta, vai haluammeko vain muovata kaaoksesta järjestyksen ja tarkoituksenmukaisuuden illuusiota? Onko kuolema loppu? Minkä viestin jätämme itsestämme, kenelle, ja miksi? Albumissa siteeratun ranskalaisen semiootikon ja taidekriitikon Roland Barthes:n mukaan ”Kaikella on tarkoitus tai ei millään…” Ikuisuusteemat vyöryvät hämmentämään lukijan mieltä, kunnes hän alkaa näkemään päähenkilön tapaan merkityksiä ja kauneutta elämän reunalla.
Eri kulttuurien ja aikojen maailmanloppukäsitykset ja uskomukset, toiveikkaat ja toivottomat, välähtelevät vastauksia hakevan päähenkilön mielessä. Hän on vannoutunut individualisti, mutta haluaa hämmennyksissään jakaa kokemuksensa, kuulua johonkin.
Tarinassa ja sen visuaalisessa toteutuksessa liikutaan yksityiskohdista kokonaisuuksiin ja takaisin. Mikro- ja makrokosmos vuorottelevat. Aina ei ole varmaa, kumpi on kumpi. Selkeät asiat häilyvät, sulautuvat ja muuttavat muotoaan, sumeat selkiävät. Henkilökohtaiset ja yleiset havainnot ja päämäärät lomittuvat.
Sekä käsikirjoituksellisena että visuaalisena tekniikkana on kollaasi ja jatkuvat viittaukset muihin teoksiin ja taidemuotoihin. Ajan kuvaus on enemmän elokuvallista kuin sarjakuvalle ominaista.
McKean rakentaa aukeamat löytöesineistä, rosoisesta valo- ja videokuvasta, maalauksesta, piirroksesta – naarmuttaa, repii, rypistää, huuhtoo, pikselöi… Eletty ja kuviteltu elämä esitetään paloina ja riekaleina. Muistin alituiset kopiovirheet tehdään näkyviksi.
Kuvat rakeistuvat ja hajoavat. Värit sekoittuvat harmaaksi, määräinen epämääräiseksi. Äänet rahisevat ja muuttuvat katkonaiseksi. ”Aika ja matka puhuvat”. Syöpäsairaan läheisten myötätuntoiset lauseet kuulostavat kuolevalle merkityksettömältä – hälyltä.
Kuolemattomuutta pohtiessaan ohjaaja päättää kuitenkin kirjoittaa tarinan ylös. ”Jos en kirjoita näistä ihmisistä, he kuolevat kanssani”. Hänellä ei ole lähisukulaisia. Hänen elokuvansa ja niiden hahmot ovat hänen jälkeläisiään. Hän kuolee jättäen testamenttinsa, valmiin käsikirjoituksen pöydälle. Hän haluaa jakaa vastasyntyneen toivonsa elämän jatkumisesta. ”Kuolet vasta kun viimeinen sinut muistanut kuolee”.…Apocatastasis (paluu, jälleenrakennus). Vuosi 999. Maailmanloppua ei tulekaan. Iloitseva väkijoukko tarpoo takaisin kyläänsä. ”Kamera” etääntyy. Ihmisten tummat jonot lumessa muuttuvat käden uurteiksi.
Tässä seuraava vaihe edellisestä luonnoksesta Karin Henrikssonin kirjoittamaan lastenkirjaan. Teen nämä piirrokset ensin mustavalkoisena ja väritän myöhemmin. Yritän pitää tällä keinolla prosessin kasassa. Olen tehnyt tällä tekniikalla ennenkin kuvituksia, mutta en näin laajasti samaan aikaan ja samaan aiheeseen. Tällä kertaa piirroksia on 14.
Pienet seikkailijat kohtaavat taikuutta omaavan vanhan hylkeen. Edessä olevat terävät hampaat pelottavat kolmikkoa, vaikka vanha hylje väittääkin olevansa nykyään kasvissyöjä.
Eduskuntavaalien jälkimaininkeja seuratessani tuli mieleeni, että jos tässä nyt käy niin että Jyrki Katainen ei saa hallitusta muodostettua ja Kokoomus siirtyy erinäisten vaiheiden jälkeen oppositioon, niin tiedänpä erään jota mahtaa ottaa päähän. Alexander Stubb, miehemme Euroopasta, kosmopoliitti, maailmanmies ja tapakulttuurin taitaja. Pesti opposition kansanedustajana ei ehkä ollut urasuunnitelmissa.
Supersankarisarjassa Stubb olisi ilman muuta ”Muukalainen”, vähän erilainen kuin me muut mannermaisine tapoineen ja loistavine kielitaitoineen. Vähän outo mutta sutjakka.
Ei se Eurooppa nyt niin kaukana ole kuitenkaan, eihän?
After the election went to hell there may be an unexpected position reserved for our present foreign minister Alexander Stubb. He was a MEP and our foreign minister, a job as one of the guys at the opposition is probably not what he was expecting.
As a superhero he would definitively have to be the “Foreigner”, he’s a bit different from the rest of us with his continental habits and vast language skills. A bit strange but kinda sleek.
It’s just Europe, it’s not really that far, is it?
Yleisön (yksi kollega) pyynnöstä, stigmatisoitumisen uhallakin, esittelen jälleen katolisen designin luomisvoimaa, tällä kertaa Sevillan katedraalin uskonnollisten artefaktien myymälästä.
Paikallisperinteen mukaiseen tapaan kuvioida seinäkaakeleita on sovellettu sakraalia aihetta. Klinkkereihin silkkipainettu Messias tarjoaa orjantappuroilla kahlittua sydäntään. Vertauskuvallinen sanoma yhdistettynä realistiseen esitystapaan herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia; mikä vielä pumppaa miehen poskiin punaa ja aivoihin happea?
Kaakelin oikealle puolelle on jäänyt ylenmäärin tyhjää tilaa. Tähän autiuteen on sijoitettu liimatippa ja ilmalämpömittari – ja se on täytetty! Symboliarvoa korostaen mittari ei koskaan näytä samaa lämpötilaa kuin maalliset versionsa. Yksittäisenä teoksena tämä on toki jo rikas kokonaisuus, mutta suunnittelijamieli kulkee jo seuraavalla käsitetasolla: jos kaakeloisi näillä koko kylpyhuoneen, tai vuoraisi kaakeliuunin…
Saatuani kokoelmiini tämän ”taivaallisen armeijan linkkuveitsen”, tiedän kadehtia vain yhtä tavaraa maan päältä. Intomielinen sikari-aficionado, sarjakuvataiteilija Ville Ranta, kertoi sarjakuvablogissaan Montserratin luostarikaupassa huomioimastaan tuhkakupista, jonka pohjassa oli Neitsyt Marian kuva! Liekö se uskovan koriste- vai saatananpalvojan käyttöesine? Uskonnollinen tarpeisto pitäisi tietty löytää itse paikan päältä, mutta arvon kaima, jos luet tämän, kerro hintasi.
A wall tile from Sevilla shows the Messiah offering his heart. What more could a true believer need? – Well, a thermometer glued on the side would be nice…