Nauru lyhyestä ilosta

November 25th, 2011 Ville

Pertti Jarla löysi opiskeluaikana itsensä yhdessä Mikko Huuskon, Solja Järvenpään ja Jukka Tiluksen kanssa tiivistämässä liian pitkiksi kokemiaan kotimaisia sarjakuvaeepoksia. Seurauksena syntyi kaksi riemukasta Valitut Sarjat -lehteä, joista jälkimmäisessä taideluomani Linnut ja Meret kristallisoitiin ja kohotettiin sille kuuluvalle tasolle.
     Takavuosien haastattelussa Jarla lupaa jatkoa: ”Nyt on kuulkaa jotain 1,5 % valmiina matskua Valittuja Mangoja varten. Ilmestyy ehkä tänä vuonna tai ensi. Nää ei oo mitään nopeita juttuja!” Sittemmin Fingerporin luojajumalan velvoitteet ovat vieneet aikaa miehen muilta kulttuuriteoilta.

Rajaviivoja / Borderlines

November 18th, 2011 Ville

Kirjasäätiö diskasi sarjakuvakirjani Näkymättömät kädet Finlandia-kilpailusta. Olen iloinen ennakkotapauksen jälkeisestä sarjakuvan ja kirjallisuuden rajakeskustelun heräämisestä. Analyyttisesti perusteltuja vastauksia esitettyyn kysymykseen ”miksi sarjakuva ei voisi kilpailla muun kirjallisuuden kanssa” ei vain ole näkynyt.
     Kirjasäätiölle riitti perusteeksi hylkäämiselle pelkkä sarjakuvan termi. Sarjakuvaa omaan kuoppaansa paaluttavissa vastineissa onkin keskitytty terminologiaan, ei itse kiintoisaan asiaan: mikä yhdistää ja erottaa sarjakuvaa ja muuta kirjallisuutta?

HS:n kirjallisuusbloginsa keskustelussa valintaraadin puheenjohtaja Hannu Marttila puhuu sarjakuvaromaani-käsitteen naurettavuudesta ”…koska se on samalla kertaa yritys ’nostaa’ sarjakuvan arvostusta ja todiste sarjakuvaväen huonosta itsetunnosta.” En tiedä, keihin Marttila viittaa sarjakuvaväellä.
     Finlandia-kisaan kirjani ilmoitti WSOY, joka halusi havahduttaa sarjakuvapiirien ulkopuolisetkin tahot näkemään sarjakuvan monipuolisuus. Sarjakuvaromaani-termi periytyy käsitteestä graphic novel, jolla vakava, romaanimittainen sarjakuva erotetaan pienimuotoisesta viihdesarjakuvasta (comics). Termi on ollut käytössä jo lähes 50 vuotta, puolet suomalaisen sarjakuvakirjan historiasta. Olen itse uskonut kirjaani vuosien tekoprosessin ajan, ja WSOY on panostanut arvovaltansa teoksen puolesta. Se kertoo terveestä itsetunnosta.

Suomalaisia sarjakuvia ei julkaista niin paljon, että romaanimittaisille sarjakuvatarinoille syntyisi yhteismitallista kilpailua. Toimittaja Harri Römpötti on oikeassa pahoitellessaan Sarjakuva-Finlandian sillisalaattimaisuutta (HS 16.11.). Koen omankin kirjani olevan lähempänä romaania kuin strippisarjakuvaa tai sarjakuvanovellia.
     Römpötin vaatima sarjakuva-alan itsenäisyys kuulostaa komealta, mutta voi tarkoittaa suljettua ja sisäsiittoista piiriä, joka rajaa ulos suuren yleisön kiinnostuksen, ymmärryksen ja arvostuksen. Taiteenalan eristäytyneisyys ei houkuta vihkiytymättömiä löytöretkelle, vaan vahvistaa heidän ennakkoluulojaan, joissa ”sarjakuvamainen” tarkoittaa edelleen ohutta, karrikoitua ja epäuskottavaa.

Sarjakuva on oma taidemuotonsa, mutta samalla kirjallisuutta. Näkymättömät kädet on kirja ja sen sisällöllinen laajuus vastaa romaania. Mitkä syyt tekevät asiallisesta vertailusta liian vaikeata taiteenalojen rajavartijoille? Aito keskustelu voisi avata sekä perinteisestä että sarjakuvakirjallisuudesta jotain uutta ja olennaista.


Graphic novel Näkymättömät kädet (Invisible Hands) was banned from The Finlandia Prize literary competition.