March 2nd, 2012 Ville
Pietarin alakulttuurikeskus Pushkinskaja 10 ontuu kohti kuolemaansa. Haudankaivajan työkaluna on puskutraktori ja toiminnan pyhittävänä henkenä Venäjän lapsenkengillään peninkulman harppauksia ottava markkinatalous.
Ulitsa Pushkinskayalle, kivenheiton päähän Pietarin keskuskadusta ja uuden talousajattelun näyteikkunasta, Nevskij Prospektista, on vuosien varrella kasvanut taiteilijoiden, toisinajattelijoiden ja vaihtoehtoista elämäntapaa harjoittavien vapaa-ajattelijoiden ghetto. Vastakulttuuri on muuttunut neuvostosensuuria uhmaavasta yksilön oikeuksien julistuksesta talousuudistuksen jälkeiseksi eriarvoisuutta ja oman edun tavoittelua vastustavaksi laimeaksi kritiikiksi. Intressit ovat kääntyneet päälaelleen, kun on huomattu, mitä yksilöt vapautuessaan saavat aikaan. Idealismi ei silti ole tyystin kadonnut Pushkinskajalta.
Ytimiinsä asti ränsistynyt kortteli on kuin kaapelitehdas helvetistä. Sen alkuperäiskäytöstä hylättyihin kolkkiin on pesiytynyt monenkirjavia toimintoja. Sekasorrosta on vaikea päätellä, missä galleria tai asujaimiston kollektiivinen oleskelutila loppuu ja taiteilijan koti tai työtila alkaa. Jos ovissa jotain lukeekin, on tieto todennäköisesti vanhentunutta.
Katutasolla sijaitsevan Uuden Taiteen Akatemian tiedottaja neuvoo janoista etsiytymään ylimpään kerrokseen. Säkkipimeän porraskuilun askelmat ovat lohkeilleet, mutta tahmainen takorautakaide tarjoaa tukea. Kulttimainetta saavuttaneen Fish Fabrique -klubin peltiset ovet aukeavat ja vastaan pöllähtää sakea keinotekoinen savu. Naapurihuoneessa tehdään elokuvaa ja bändi soittaa mustahuulimölyä lo-fi äänentoistolla. Ultraviolettilamput sävyttävät seinille ja kattoon roiskittuja, vatsasta avatun eläimen näköisiä polyuretaani-installaatioita. Baarin työntekijät kittaavat apaattisen oloisina paikallispanimon olutta.
Korttelin sisäpihalla huomaa jälleen ajan kulun. Art Klinika -klubista muistuttavat vain julkisivun rapautuvat seinämaalaukset. Tanskaa mutiseva nuorimies huojuu ohitse pelkkä pyyhe lanteilla ja katoaa vastapäiseen puoliksi purettuun rakennukseen. Happy hour lienee ohi.
Alemman kerroksen valokuvanäyttelyssä, johon kuljetaan yhteisasunnon keittiön kautta, univelkainen klarinetisti kertoo kielten sekasotkulla lähtevänsä jazzyhtyeensä kanssa säestämään tuvalaista kurkkulaulajaa. Tiedustellessani tuhoutuvan korttelin ja sen käyttäjien tulevaisuudensuunnitelmia hän hiljenee ja hänen vieno hymynsä muuttuu sylinallensa hukanneen lapsen ilmeeksi.
Pietarin taiteilijoilla ei ole enää mesenaatteja, tsaareja, ruhtinaita eikä valtiota tilaajina. Uusrikkaat ostavat taidetta sijoitusmielessä ja heidän kiinnostuksensa kohdistuu vanhoihin tai ulkomaisiin teoksiin. Lähin toimiva apurahajärjestelmä sijaitsee Suomessa. Vaikuttamisen mahdollisuudet ilman taloudellisia resursseja ovat olemattomat. Alakulttuurista näyttääkin tulleen itseriittoista ja ulkomaailmalta sulkeutunutta.
Vakaata uskoa ylevään asiaan löytyy kuitenkin kaatopaikkamaisen sisäpihan perältä. Pölyn ja ruosteen keskellä loistaa turkoosiksi maalattu ovi. Patinoituneessa metallilaatassa lukee: Committee for Construction of John Lennon Temple in Russia, St. Petersburg.
Ystävällinen, mutta varauksellisen oloinen partasuu ohjaa peremmälle pieneen huoneeseen. Lämmin, vaihtamattoman kissanhiekan hajuinen ilma sulkee sisäänsä. Silmien tottuessa hämärään seinäpintoja ja keskellä olevaa pyöreätä pöytää kuorruttava tavarameri alkaa hahmottua perinpohjaiseksi Beatles-muistoesinekokoelmaksi. Tavaroita ei ole järjestetty museon tai perinteisen palvontapaikan tapaan, vaan vaatteet, kirjat, julisteet ja levyt sekä ylenpalttinen rihkama ovat kotoisessa kaaoksessa. Kapean makuusyvennyksen yllä kiiltelee himmeästi Revolver-kultalevy nimikirjoituksineen. Mies seisoo nojaten kirjahyllyynsä. Hänen kasvoilleen on levinnyt ylpeä virnistys. Hän on Kolya Vasin, 25 vuoden ajan muistoja elämänsä tärkeimmästä vaikuttajasta kerännyt fanaatikko, ja tämä on hänen kotinsa.
Vasin aikoo rakennuttaa John Lennonin Rakkauden Temppelin; rock’n’rollin ja rauhan filosofian alttarin. Eikä Vasin ole pitänyt tumppujaan suorina. Hän on perustanut asian edistämiseksi komitean ja herättänyt melkoisesti median huomiota. George Harrisonin viime syntymäpäivänä hän kutsui venäläisiä rock-yhtyeitä pitämään tukikonsertin temppelin hyväksi. Hän on myös vedonnut ulkomaisiin artisteihin ja järjestöihin.
Pietari Suuri perusti Pietarin ikkunaksi Eurooppaan ja minä tahdon tehdä siitä oven maailmaan pystyttämällä musiikin, rauhan ja rakkauden pyhätön. Temppelistä tulee Pietarin symboli, kuten vapauden patsaasta tuli New Yorkin.
Suuri osa projektiin kutsutuista vastasivat kirjeisiin todeten, että idea on hyvä, mutta he eivät kykene tarjoamaan taloudellista tukea eivätkä käytännön neuvoja hankkeen toteuttamiseen.
Vasin ei aio antaa periksi. Hän jatkaa esitteiden painattamista ja jakelua vedoten vapaaehtoisiin lahjoituksiin. Lehtisissä kannustetaan ihmisiä mukaan toimintaan tarttuvilla iskulauseilla: Dig it! Join us!
Näkynsä toteutumista odotellessaan Vasin on rakentanut jo osan kolmatta pienoismallia temppelistä. Hän intoutuu selittämään vaikeasti tulkittavia rakennelmiaan: ”Kivinen massa kohoaa Suomenlahden rannalle 70 metriä meren pinnasta. Sen huipulla on keltainen ”aurinkopallo”, jonka halkaisija on 20 metriä. Palloa koristaa muistokirjoitus, ”All You Need is Love”. Hieman alempana sijaitsee toinen, aavistuksen pienempi sininen kuula, joka kehottaa: ”Give Peace a Chance”. Molemmat pallot on käsitelty fluorisoivalla maalilla ja ne välkehtivät pyöriessään akseliensa ympäri 24 tuntia vuorokaudessa. Rakennuksen ylöspäin epäsäännöllisesti suippeneva orgaaninen muoto on muistuma Sgt. Pepper -levyn viimeisestä soinnusta… tai räjähdyksestä… tai kynttilän liekistä…”
Rikkonaisen muotomaailmansa ansiosta temppelissä aistii fantastista valon ja varjon leikkiä, joka muuttuu alati sään ja vuorokauden ajan mukaan. Ikään kuin talo olisi liikkeessä.
Vasin ei ole unohtanut taloudellisia realiteettejakaan. Hän on laskenut rakentamisen maksavan noin 12 miljoonaa Amerikan dollaria ja katsoo summan olevan saavutettavissa. ”Temppeli elää jo sieluissamme. On jäljellä enää sen rakentaminen ja ’kirkastaminen’ musiikilla ja valolla.” Temppelin hymninä kuullaan ”All You Need is Love” -sävelmää.
Uskon John Lennonin tulleen osaksi Jumalaa. Jos haluamme rakentaa temppelin kaikella sydämissämme olevalla rakkaudella ja vilpittömyydellä, tarvittava rahamäärä saadaan koottua jotenkin.
Poistuessani autan miestä tavoitteessaan ostamalla yhden sydämenmuotoisista posliinisista mukeista, joissa lukee kohokirjaimin Lennonin kuolemattomia mietelmiä venäjäksi ja englanniksi. Saan valita erivärisistä yksilöistä haluamani, jonka Vasin käy takahuoneessa tiskaamassa. Laupias visionääri saattaa minut ovelle, puristaa käsiäni ja yhteytemme merkiksi hiljentää ääntään:
Remember, Strawberry fields forever.
Ulkona on oudon valoisaa.
Matkakertomus on julkaistu Ylioppilaslehdessä viime vuosituhannella. Ite-wau-tyylisuuntaa edustavan Rakkauden temppelin harjakaisia ei ole vielä vietetty. Löytyisikö Katajanokalta vapaa tontti?
This reportage was published in the last millenium. Kolya Vasin’s dream of building the John Lennon Temple of Love is yet unfulfilled.
